Toisille joulun ihme on Jeesus-lapsi, toisille tontut ja valkopartainen joulupukki, toisille jouluateria kaukaa tulleiden rakkaiden seurassa. Jouluun kuuluu ihmeisiin uskominen ja jouluna aikuinenkin voi heittäytyä satuun ja antaa itsensä olla lapsi taas.
Erityisesti lapsille ihmeisiin uskominen on tärkeää. Sain tästä tiukan muistutuksen joulukuisena aamuna, kun olin unohtanut toimia hammaskeijuna. Seitsemältä aamulla viereeni tuli itkevä lapsi, joka syytti hammaskeijua epäreiluksi, koska tämä tuo siskolle kolikoita hampaiden irrotessa, mutta hänelle ei. Paha mieli olisi varmasti mennyt nopeasti ohi, jos olisin keksinyt pelastukseksi tarinan hammaskeijun joulukiireistä tai murtuneesta siivestä, mutta unenpöpperöisenä lähdinkin kylmän rehellisyyden tielle: “Kulta pieni, minun täytyy tunnustaa, että äiti mokasi. Hammaskeijuja ei ole olemassa ja minä unohdin laittaa sen kolikon.” Jokainen ei-unenpöpperöinen aikuinen ymmärtää, että tunnustukseni ei parantanut asiaa, päinvastoin! Sain lohdutella pettymystään itkevää 6-vuotiasta puoli tuntia ja tajusin horjuttaneeni lapseni uskoa ihmeisiin.
Nukketeatterin tekijälle ihmeet ovat työkalu. Käsissäni nuket ja esineet heräävät henkiin ja tarinani vievät pilven reunalle ja peikkojen maahan. Lapset katsovat esityksiäni haltioituneena eivätkä ajattele, ettei sateenvarjolla oikeasti voi lentää. Päin vastoin, joskus pelottaa, että joku katsojista todella hyppää katolta sateenvarjoineen, koska usko ihmeisiin on niin suuri. Uskon, että ihmeisiin uskominen vahvistaa itsetuntoa, koska voi uskoa itsekin pystyvänsä vaikka mihin. Ja useinhan pystyy, kunhan vain uskoo itseensä! Mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapsilla ole kenkiä.
Yritin korjata virheeni ja kirjoitin lapselle kirjeen hammaskeijulta. Ensin hän ei kertonut kirjeestä minulle, vaan piilotti sen korurasiaan. Iltasadun jälkeen hän kuitenkin kaivoi kirjeen esille ja sanoi: “Katso, äiti, mitä minä sain. Voisitko lukea sen?” Lapsi osaa lukea itsekin ja teksti oli hänelle jo tuttu. Luin sen kahdesti ääneen ja yhdessä nauroimme sille, että hammaskeiju tietää äidin olevan väsynyt ja stressaantunut. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Vai oliko sittenkään? Valitettavasti möläytykseni ei jättänyt pientä päätä rauhaan ja lapsi alkoi kyseenalaistaa myös joulupukin olemassaolon.
Sadut tuovat elämään turvallista jännitystä, jota ilman arki olisi tylsempää. Kun joulupukille kirjoitettu kirje on kadonnut kuistilta tai hammaskeijulle jätetty hammas on muuttunut yön aikana kolikoksi, kouraisee vatsanpohjasta ja innostus leviää koko kehoon. Mielestäni tällaisia ilon ja innostuksen aiheita pitää varjella ja antaa lasten uskoa satuihin ja satuolentoihin niin pitkään kuin he itse haluavat. Siispä otan tästä opikseni ja vastaisuudessa vedän pari kertaa henkeä ennen kuin vastaan vaativiin kysymyksiin!
Onneksi näyttää siltä, että usko ihmeisiin on palannut: lapseni on taas varma, että se oli tonttu joka vilahti pihapuun alla. Minäkin rauhoitun, laitan joulukuuseen valot, joululaulut soimaan, keitän glögiä pipareiden seuraksi ja luen lapsille tarinoita Korvatunturilta. Ja kas, arki unohtuu ja aikuinenkin voi uskoa ihmeisiin!